Masennus

Tuo nykyään melko yleinen, mutta hyvin vähän ymmärretty sairaus. Helposti vähätellään masentuneen ihmisen tuntemuksia tai oloa. Tuntuu, että masentunutta ihmistä ei täysin ymmärrä kuin sellainen ihminen, joka on tai on ollut itsekin masentunut. Helposti yritetään tsempata masentunutta sanomalla, että senkun otat itseäsi niskasta kiinni ja alat touhuamaan tai ettei se ole kuin viitsimisestä kiinni. Tällä kuitenkin usein pahennetaan masentuneen oloa, ja hän saattaa vaipua entistä syvemmälle masennukseen.
Masennus on kuitenkin kokonaisvaltainen tila ja oireet vaihtelevat masennuksen tilasta riippuen. Usein masentunut tietää kyllä, mitä hänen pitäisi tehdä tai miten pitäisi toimia. Kyse on siitä, että masentunut ei vain kykene tekemään aloitetta tai kaikki päivän energiat kuluvat jo siihen, että hän pääsee sängystä ylös ja saa tehtyä ne välttämättömimmät asiat päivän aikana. Joskus masentunut ei saa tehtyä niitäkään.

Itselläni diagnosoitiin sekaoireinen ahdistuneisuus- ja masennustila keväällä 2019. Tällöin sain pisteytyksen mukaan tulokseksi lievän masennuksen. Sama testi tehtiin minulle uudelleen pari viikkoa sitten, ja silloin pisteytyksen mukaan minulla on keskivaikea masennus. Nämä testit ja pisteytyksethän ovat suuntaa antavia, mutta se mihin itse kiinnitin huomiota siihen, että tila on huonontunut. Toki sen tiesin ilman testejäkin jo.

Oikeastaan kaikki on alkanut jo sinä aikana, kun olin lasteni isän kanssa, ihan niiden loppuvuosien aikana. Isompia kompastuskiviä/ omaan masentuneisuuteeni vaikuttavia asioista ovat olleet pilalle mennyt liitto, raiskaus, sen jälkeinen autoni renkaiden puhkomiset, tappouhkaukset ym ja nyttemmin ajoittain erittäin haastava arki, miehen sairastuminen, omat sairastumiset, taloudellinen tilanne, kotimme kohtalo jne. Silti kaikesta huonosta huolimatta olen elämässäni tällä hetkellä onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Välillä masennus yrittää ottaa kokonaan vallan ja peittää alleen kaiken hyvän olon, mutta onneksi joukossa on myös parempia päiviä.

Itselläni masennus on tosiaan nyt paljon pahempi kuin keväällä. Keväällä vaikeita päiviä oli huomattavasti vähemmän ja ne olivat lievempiä. Nyt väsyn todella nopeasti enkä työpäivän lisäksi jaksaisi tehdä mitään muuta. Välillä on olo, että en jaksaisi mennä edes töihin, mutta menen, koska on vain pakko mennä ja suoriutua työpäivästä.

Toistaiseksi olen onnistunut pitämään itseni kasassa niin, että oloni ei ihan kamalasti näy ulospäin. Tosin mieheni kyllä tietää, missä mennään, mutta hänelle minun ei ole missään vaiheessa onneksi tarvinnut esittääkkään mitään. Toisina päivinä masennus tekee minulle sen, että kiukkuan  aivan kaikille ja minulla on koko ajan ärtynyt olo. En tee sitä tahallani / kiusatakseni toisia, mutta en vain mahda sille ololle mitään. Silloin tekisi mieli käpertyä sohvan nurkkaan tai nukkua koko päivän. Yleensä tällaiset päivät päättyvät siihen, että itken illalla sängyssä miehelleni etten vain jaksa. Onneksi tähän mennessä seuraava päivä on aina ollut hieman helpompi.

Osa päivistä puolestaan ovat sellaisia, että touhuan aamusta alkaen hyperaktiivisena ympäriinsä ja sitten iltapäivällä simahdan ihan täysin enkä saa enää tehtyä yhtään mitään. Tällainen huonojen ja aktiivisten päivien vuorottelu on oikeastaan aika pelottavaa. Väliin tosin mahtuu tasaisempiakin jaksoja, mutta tällainen päivien / olotilojen vaihtelu on raskasta ja pelkään, mihin tämä lopulta johtaa. Sängyn pohjallekaan minulla ei ole varaa jäädä makaamaan, sillä sen jälkeen ylös pääsy ja liikkeelle lähteminen vaativat entistä enemmän. Minun on vain pakotettava itseni pysymään liikkeellä.

Toisinaan tuntuu kuin menisin robottina eteenpäin. Minulla on päivissä useita hetkiä / pitkiä aikoja, joista minulla ei myöhemmin ole mitään käsitystä. Lisäksi välillä on tilanteita, jolloin en ymmärrä, mitä mieheni minulle sanoo / aivoni rekisteröivät vain osan hänen sanoistaan. Se on älyttömän pelottava tilanne. Vaikka pyydän miestäni toistamaan asian useamman kerran ja sanomaan asian hitaampaa, en siltikään saa puheesta mitään tolkkua. Unohtelen ihan perus juttujakin aiempaa helpommin. Tuntuu, että aivojeni kapasiteetti ei vain yksinkertaisesti riitä. Aivan kuin ne olisi ylirasittuneet tai liian täynnä jo kaikkea.


Meidän elämä on ollut aika raskasta ja siihen on sisältynyt todella paljon vastoinkäymisiä. Toki myös hyviä hetkiä mahtuu rutkasti. Sitä vain väkisinkin alkaa miettimään, miten paljon ihminen kestää ja mitä sitten, kun romahtaa ihan täysin. Mikä on se ns. viimeinen pisara omalle sietokyvylle ja jaksamiselle. Olen luonteeltani helposti stressaantuva ihminen ja elän tunteella. Lisäksi kannan läheisistäni ja heidän voinnistaan huolta. Minulla on taipumus murhetia kaikkia mahdollisia asioita yhtäaikaa ja silloin olen yleensä umpikujassa enkä enää tiedä, mitä minun pitäisi tehdä ja missä järjestyksessä. Onneksi olen saanut elämääni ihmisen, joka pysäyttää minut silloin ja puhuu kanssani asioista. Tällä tavoin hän saa minut jälleen kiinni nykyhetkeen ja selkeyttää ajatuksiani. Hän on minulle kultaakin arvokkaampi.

Toivoisin ihmisten kuitenkin yrittävän ymmärtää masentuneita läheisiään sen verran, että eivät kuormittaisi masentunutta puheillaan siitä, mitä tämän täytyisi tehdä tai miten masennus on vain "hyvä syy" olla tekemättä asioita. Tiedän, että masentunut ihminen kuormittaa hirvittävästi läheisiään, vaikka ei sitä tarkoita. Onneksi masennuksesta voi parantua, mutta se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, ihan kaikilta.

Taustaa

Olen 30-vuotias, kolmen tytön ja kahden bonuslapsen äiti. Lasten lisäksi perheeseeni kuuluu mies ja kaksi karvaista kissaa. Teemme mieheni kanssa vuorotyötä, kolme lastamme on koulussa ja kaksi päivähoidossa. Elämme vauhdikasta uusperheen arkea omakotitalossa maaseudun rauhassa. Tosin meillä kovin rauhallista ole, kun perheessä viisi alle 12-vuotiasta lasta.

Lapsuuden perheeseeni kuuluu äidin ja isän lisäksi 3 sisarusta; isoveli ja kaksi pikkusiskoa. Olen aina tullut hyvin toimeen kaikkien perheenjäsenieni kanssa ja minulla on läheiset välit heidän kaikkien kanssa.  Mitä nyt sisarusten välisiä riitoja oli aina välillä, tottakai. Sain elää ihan tavallisen ja turvallisen lapsuuden. Sain harrastaa haluamiani harrastuksia ja minulla oli kavereita. Siitä huolimatta, syystä jota en itsekään oikein tiedä, elin elämäni niin kuin ajattelin muiden minun haluavan elää. Tein asiat niin kuin ajattelin, että minun oletettiin tekevän. Tavallaan elin elämää niinkuin toisille oli hyväksi enkä niinkuin itselleni olisi ollut. Olen aina ollut ihminen, joka ajattelee ensin muita ja vasta sitten itseään. Jälkeenpäin olen yrittänyt miettiä, mitä olisin tehnyt toisin, mutta en ole päässyt selvyyteen. Silti en kadu elämääni sen enempää tai sitä, miten se on mennyt. Ilman sitä minulla ei nimittäin olisi nyt kolmea biologista tyttöä eikä vierelläni nykyistä, ihanaa miestäni ja hänen lapsiaan; meidän ihanaa perhettämme.

Olin 17-vuotias, kun tapasin lasteni isän. Elin 10-vuotta suhteessa, josta 7. viimeistä olivat elämäni pisimmät ja lapsia lukuunottamatta kamalimmat. Elin suhteessa, jossa en ollut onnellinen, ja jossa jokaista liikettäni kytättiin. Hoidin suhteessa kolmivuorotyön lisäksi kodin, lapset ja perheen raha-asiat. Viimeiset kuukaudet elin suhteessa eropäätöksen kanssa, mutta en voinut heti niistä kertoa. Olimme varanneet isäni 60-vuotispäivän kunniaksi ulkomaanmatkan, enkä halunnut pilata kenenkään matkaa. Heti matkan jälkeen kerroin eropäätöksestä ja jätin erohakemuksen. Olin vain tilanteessa, jossa minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin salata eropäätös kunnes matka olisi ohi. On älyttömän raskasta elää sellaisessa tilanteessa. Se oli ainoa oikea ratkaisu siinä vaiheessa, kun toinen vaihtoehto olisi ollut pilalle mennyt ulkomaanmatka, jonka olin silloisen perheeni osalta maksanut kokonaan itse. Nuo viimeiset kuukaudet söivät minut loppuun. Sitten, kun siihen lisätään eron tuomat muutokset, raiskaus ja uuden arjen opettelu niin henkinen väsyminen ja masennus olivat valmiit. Tosin osan asioista myönsin vasta reilu vuoden tapahtumien jälkeen, joten siitä maksellaan vielä tänäkin päivänä.

Nykyään työskentelen tehden kaksivuorotyötä, lasten harrastuksia on kuutena päivänä viikossa ja loppu aika kuluu kotitöiden parissa. Siinä samalla pyritään pitämään huolta myös parisuhteesta. Ruusuilla tanssimista elämä ei ole ollut tänäkään päivänä, uusperheen arki tuo omat haasteensa ja vastoinkäymisiä on ollut enemmän kuin riittämiin. Silti, kaikista vastoinkäymisistä, masentumisesta ym. johtuen olen onnellisempi kuin kertaakaan elämäni aikana. Olen saanut rinnalleni miehen, joka ottaa vetovastuun arjesta ja perheen asioista silloin, kun itse väsähdän. Hän kuuntelee minua ja on meidän perheessä se järjenääni. Minä olen meistä se, joka elää tunteella. Mieheni ottaa meidän kaikki viisi lastamme tasapuolisesti huomioon ketään suosimatta. Hän on kallioni ja turvasatamani. Ilman häntä olisin hukassa.

Tarkoitukseni on tämän blogin kautta selkeyttää omia ajatuksiani sekä kertoa arjestamme ja elämästämme sellaisena kuin sen itse näen ja koen.