Taustaa

Olen 30-vuotias, kolmen tytön ja kahden bonuslapsen äiti. Lasten lisäksi perheeseeni kuuluu mies ja kaksi karvaista kissaa. Teemme mieheni kanssa vuorotyötä, kolme lastamme on koulussa ja kaksi päivähoidossa. Elämme vauhdikasta uusperheen arkea omakotitalossa maaseudun rauhassa. Tosin meillä kovin rauhallista ole, kun perheessä viisi alle 12-vuotiasta lasta.

Lapsuuden perheeseeni kuuluu äidin ja isän lisäksi 3 sisarusta; isoveli ja kaksi pikkusiskoa. Olen aina tullut hyvin toimeen kaikkien perheenjäsenieni kanssa ja minulla on läheiset välit heidän kaikkien kanssa.  Mitä nyt sisarusten välisiä riitoja oli aina välillä, tottakai. Sain elää ihan tavallisen ja turvallisen lapsuuden. Sain harrastaa haluamiani harrastuksia ja minulla oli kavereita. Siitä huolimatta, syystä jota en itsekään oikein tiedä, elin elämäni niin kuin ajattelin muiden minun haluavan elää. Tein asiat niin kuin ajattelin, että minun oletettiin tekevän. Tavallaan elin elämää niinkuin toisille oli hyväksi enkä niinkuin itselleni olisi ollut. Olen aina ollut ihminen, joka ajattelee ensin muita ja vasta sitten itseään. Jälkeenpäin olen yrittänyt miettiä, mitä olisin tehnyt toisin, mutta en ole päässyt selvyyteen. Silti en kadu elämääni sen enempää tai sitä, miten se on mennyt. Ilman sitä minulla ei nimittäin olisi nyt kolmea biologista tyttöä eikä vierelläni nykyistä, ihanaa miestäni ja hänen lapsiaan; meidän ihanaa perhettämme.

Olin 17-vuotias, kun tapasin lasteni isän. Elin 10-vuotta suhteessa, josta 7. viimeistä olivat elämäni pisimmät ja lapsia lukuunottamatta kamalimmat. Elin suhteessa, jossa en ollut onnellinen, ja jossa jokaista liikettäni kytättiin. Hoidin suhteessa kolmivuorotyön lisäksi kodin, lapset ja perheen raha-asiat. Viimeiset kuukaudet elin suhteessa eropäätöksen kanssa, mutta en voinut heti niistä kertoa. Olimme varanneet isäni 60-vuotispäivän kunniaksi ulkomaanmatkan, enkä halunnut pilata kenenkään matkaa. Heti matkan jälkeen kerroin eropäätöksestä ja jätin erohakemuksen. Olin vain tilanteessa, jossa minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin salata eropäätös kunnes matka olisi ohi. On älyttömän raskasta elää sellaisessa tilanteessa. Se oli ainoa oikea ratkaisu siinä vaiheessa, kun toinen vaihtoehto olisi ollut pilalle mennyt ulkomaanmatka, jonka olin silloisen perheeni osalta maksanut kokonaan itse. Nuo viimeiset kuukaudet söivät minut loppuun. Sitten, kun siihen lisätään eron tuomat muutokset, raiskaus ja uuden arjen opettelu niin henkinen väsyminen ja masennus olivat valmiit. Tosin osan asioista myönsin vasta reilu vuoden tapahtumien jälkeen, joten siitä maksellaan vielä tänäkin päivänä.

Nykyään työskentelen tehden kaksivuorotyötä, lasten harrastuksia on kuutena päivänä viikossa ja loppu aika kuluu kotitöiden parissa. Siinä samalla pyritään pitämään huolta myös parisuhteesta. Ruusuilla tanssimista elämä ei ole ollut tänäkään päivänä, uusperheen arki tuo omat haasteensa ja vastoinkäymisiä on ollut enemmän kuin riittämiin. Silti, kaikista vastoinkäymisistä, masentumisesta ym. johtuen olen onnellisempi kuin kertaakaan elämäni aikana. Olen saanut rinnalleni miehen, joka ottaa vetovastuun arjesta ja perheen asioista silloin, kun itse väsähdän. Hän kuuntelee minua ja on meidän perheessä se järjenääni. Minä olen meistä se, joka elää tunteella. Mieheni ottaa meidän kaikki viisi lastamme tasapuolisesti huomioon ketään suosimatta. Hän on kallioni ja turvasatamani. Ilman häntä olisin hukassa.

Tarkoitukseni on tämän blogin kautta selkeyttää omia ajatuksiani sekä kertoa arjestamme ja elämästämme sellaisena kuin sen itse näen ja koen.